En yleisesti ottaen pidä sunnuntai-päivistä. Ne ovat liian lähellä maanantaita. Vaikka eivät maanantait minua oikeastaan häiritse, tiistait ovat paljon kamalampia päiviä. Yleisellä tasolla. Sen takia maanantait eivät ole niin mukavia. Ensinnäkin, ne ovat liian lähellä tiistaita. Toiseksi, ne ovat aivan liian lähellä tiistaita.
Ja pointtini oli jälleen kerran missä?
Ajaisimmepa kolarin.
Toisinaan elämässä onnistuu, toisinaan pelin häviää. Mutta mitä game over-ruudun kanssa tehdään? Continue? Ei se aina ole mahdollista. Joskus elämät loppuvat, ja kaikki hämärtyy mustaan. Ei auta muuta kuin nousta ylös ja aloittaa alusta.
Ja sitten vasta elämä irvistääkin.
Kaatumisessa ei ole pahinta kipu, nöyryytys tai edes häpeä, vaan se kun joutuu nousemaan takaisin ylös, ja jatkamaan eteenpäin. Kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Kuin olisin edelleen sama ihminen.
Ehkä eläisimme elämäämme paremmin, jos meillä ei olisi mitään menetettävää.
Joskus tekee mieli juoda, polttaa ja panna niin kauan että ajatus ei kulje ja tajunta sumentuu. Olla kerrankin välittämättä yhteiskunnan paineista ja terveysriskeistä, karistaa ihmisten mielipiteet ja ennakoluulot ja vain tuntea. Kadottaa itsensä tuntemusten ja harhakuvien pyörteeseen, hukkua adrenaliinin ja nikotiinin virtaan. Olla kerrankin joku muu kuin oma itsensä. Olla vain haamu ilman sielua ja järkeä, olla halpojen tunteiden narkkari, kivun kovin käyttäjä ja ekstaasimaisen ilon suurin nauttija. Unohtaa kaikki muu paitsi jatkuva alitajunnan syke ja maailman läsnäolo. Olla syntinen, likainen ihminen. Haistattaa maailmalle vitut siinä samalla.
Vaunu kiihdyttää yllättäen vauhtiaan, kun matkaan tuleekin mutka. Pienen heilahduksen jälkeen se pysyy kuitenkin radallaan.
Onko outoa, että minulla on ikävä pehmoleluja? Ne olivat lempileikkikalujani, kun olin lapsi. Alan ilmeisesti käydä sentimentaaliseksi, eikä tämä ole kuin vasta kuudes merkintäni. Mitä tästä nyt tuleekaan? Ehkä tämä on vain läpivuotoa paljon tukahdetusta läheisyydenkaipuustani. Ikävöin ihmisten kanssa oloa. Mikä tuntuu järjettömältä ottaen huomioon etten asu yksin. Mutta jos ympäröin itseni äänettömillä, pumpulintäytteisillä tekoeläimillä, joudun ensimmäisellä junalla hullujenhuoneen pehmustettuun huoneeseen loppuiäkseni. Oikeus toteutuu jälleen kerran.
Vaunun sisäinen jarru hiljentää vauhdin lähes olemattomaksi, kun hetket ennen jyrkkää pudotusta lähenevät. Valmiina kirkumaan…
Joskus ystävieni jatkuva valitus ja pahantuulisuus ärsyttää minua, koska vaikka tiedän että minun pitäisi olla hyväksyvä ja suvaitsevainen ja osata kuunnella jotta heillä olisi parempi olla koska he puhuvat ongelmistaan jne., minulle tulee estämättä sellainen olo että he vain jankuttavat. Ettekö voisi helvetti soikoon olla iloisia joskus? Loppumaton surullisuutenne tarttuu lopulta minuunkin, ja sitten ei ole kyllä kenelläkään mukavaa. Onko elämässä todellakin niin vaikea hymyillä, vai oletteko tietoisesti ilottomia pikku paskiaisia? Minä tiedän ettei elämänne ole niin vaikeaa kuin miksi sitä väitätte. Ottakaa itseänne niskasta kiinni.
Sanotaan että pitäisi kirjoittaa siitä mitä tietää, mutta jos se on totta, minun pitäisi kirjoittaa kanssahengittäjieni vaikeaselkoisuudesta ja omasta seksuaalisesta turhautumisestani. Ei kovin Finlandia-ainesta ollakseni ilmiselvä. Sen takia kaikki hyvät kirjailijat ovat ainakin yli kolmekymmentä vuotta vanhoja. Iän mukana karttuu myös kokemus eli tietämys. Eli onko paras lääke sanalla sanoen helvetin huonoihin kirjoitustaitoihini kärsivällisyys? Vai pitäisikö tietoa kartuttaa pakonomaisesti sitä hakemalla, potkaisemalla elämää päähän niin kovaa että siitä syntyy jotain novellinarvoista?
Dorian Gray oli aika visuaalisesti näyttävä. Kirjan ja elokuvien erojen lista oli melko pitkä, mutta elokuvan kertoma tarina ylsi silti melkein kirjan tarinan tasolle. Basil Hallwardin näyttelijästä en silti pitänyt, joten taidanpa vain pitää kiinni mielikuvistani. Sibyl Vanekin oli kauniimpi.
Heräsin tänään – vaikka olin kyllä jo hereillä, en vaan vielä suostunut avaamaan silmiäni ja kohtaamaan uutta päivää – kissani kehräykseen. En ole myöskään koiraihminen. Avasin silmäni ja siinä se oli, suoraan edessäni, tuijottamassa minua. Annoin sille pikaisen rapsutuksen ja nousin ylös.
Taisin syyllistyä valehteluun tuon otsikon kanssa. Olen aamuihminen silloin kun herään hyvin nukutun yön jälkeen aste asteelta takaisin tietoisuuteen, mieluiten tyhjässä talossa (mikä ei yleensä ole mahdollista), ja hoitelen aamutoimiani hitaasti, raukeudesta nautiskellen.Toisaalta silloin kun en yöllä saa unta ja aamulla tunnun kymmenen kiloa painavammalta ja uni tuntuu ylitsepääsemättömän houkuttelevalta, ovat aamut täynnä tuskaa. Puhun nyt tietysti arkiaamuista.
Jotakin kaunistamaan lauantaiaamuanne.
Kadehdin ihmisiä, jotka ovat asuneet koko ikänsä samalla paikkakunnalla. He omaavat tiedon, jota minulla ei ole. He eivät koskaan eksy, he tuntevat laajan ja paljonkattavan ryhmän ihmisiä, heillä on muistoja joka kadunkulmasta. Minä taas vaeltelen päämäärättömänä tuntikausia löytämättä etsimääni, tunnen yleensä vain perheestäni koostuvan kourallisen henkilöitä, ja joka paikka on minulle tuikituntematon. En tiedä kenestä ihmiset puhuvat, en ole käynyt missä he ovat, en ymmärrä outoja murre- tai slangisanoja. Olen aavikolle dumpattu kala, joka pysyy hädin tuskin hengissä. Paras mahdollisuuteni selviytyä on joko kasvattaa keuhkot eli sopeutua tai palata takaisin mereen. Voi, jos se olisikin niin yksinkertaista. Mikseivät kalat osaa lentää?
No se oli sen kielikuvan katkera loppu. Vaunu jatkaa taivallustaan tasaista vauhtia.
Ehkä selvästi täysin englanninkieliselle sivulle suomeksi kirjoittaminen ei ole maailman mielenterveyden kannalta älykkäin päätös, saati sitten järkevä ajanviete, mutta paskat siitä. On tämä täydellisen asianmukainen tapa purkaa ei-haluttuja aggressioita sivistyneellä tavalla.
Päivää, olen Prinssi Paradoksi, ja toimin oppaananne kun ruostunut vaunu lähtee liikkeelle valittavasti voihkaisten ja syöksyy rataansa pitkin alas kohti mieleni syövereitä. Pitäkää kädet vaunun sisäpuolella koko matkan ajan. Onnea.
Tuo taisi olla sopivan vaikeaselkoista ja kryptistä.
